Bret Easton Ellis haluaa kertoa mielipiteensä

6.11.2015 · Antti Arnkil

Kun kirjailija Bret Easton Ellis perusti podcastin kaksi vuotta sitten, hän aloitti suoraan genren huipulta. Kaksiosainen, villisti rönsyilevä ajatustenvaihto Kanye Westin kanssa oli klassikko syntyessään, ja myöhemmät keskustelut muiden muassa Marilyn Mansonin, Chuck Klostermanin ja Kevin Smithin kanssa vakiinnuttivat Ellisin aseman lajityypin ykköskaartissa.

Misantrooppisesti nariseva Ellis on ärsyttävä ja ristiriitainen hahmo – ajattelussaan usein karkea, esteettisissä linjauksissaan kohtuuton, ja juuri siksi kiinnostava. Hänen podcastiaan on vaikea olla seuraamatta.

Parin vuoden aikana julkaistujen keskustelujen painotukset ovat usein olleet populaarikulttuurissa, mediailmiöissä ja viihdeteollisuuden paradigmanmuutoksissa. Välillä sukelletaan kuitenkin syvälle taidepuheen syövereihin. Syyskuun puolessavälissä Ellis johdatti kuulijansa amerikkalaisen kirjallisuusdebatin ytimeen kutsumalla vieraakseen David Shieldsin, joka tunnetaan Reality Hunger -manifestistaan vuodelta 2010.

Kiivasta keskustelua herättänyt, Suomessakin noteerattu manifesti hyökkäsi ärhäkästi romaanitaidetta ja yleisesti fiktion kulttuurista asemaa vastaan. Shields on kirjallisuudentutkija ja pettynyt entinen romaanikirjailija, jonka mukaan romaani taidemuotona on menettänyt elinvoimansa ja muuttunut tyhjäksi toistoksi. Hänen mukaansa romaanit kertaavat yhä 1800-luvulla syntyneitä kaavoja (milloin eivät eksy hermeettisiin muotokokeiluihinsa) ja ovat sellaisina kykenemättömiä kertomaan mitään tärkeää nykyisestä elämänmenosta.

Parhaimmillaankin nykyromaani on Shieldsille vain miellyttävää eskapismia.

Ongelmana ei siis todellakaan ole, että digitaalinen kulttuuri veisi ihmisten huomion pois romaanikirjallisuuden käsittelemistä peruskysymyksistä, vaan päinvastoin: fiktio vakiintuneine kaavoineen – pakkomielteemme fiktioon – etäännyttää meidät nykytodellisuudesta, digitaalisen aikakauden realiteeteista, kokemuksemme todellisesta luonteesta.

Shieldsin mukaan kaikki, mikä fiktiossa perinteisesti on kiinnostavaa – vaihtuvat näkökulmat, kerroksellisuus, tarinan kaaret, assosiaation rönsyt, persoonalliset äänet – voidaan toteuttaa paremmin nonfiktiossa. Esseet, tarinallinen journalismi ja paras elämäkerrallinen ja filosofinen proosa lunastavat Shieldsin mukaan fiktion lupauksen, mutta ilman keksittyjen maailmojen painolastia ja tarpeettomia kulisseja. Kirjallisen maailman mielenkiinnon ja arvostuksen tulisikin kohdistua fiktion sijasta esseekirjallisuuteen ja dokumentaariseen proosaan. Kuitenkin romaania yhä juhlitaan kirjallisuuden kuningaslajina, mikä ärsyttää Shieldsiä suunnattomasti.

Ellis ei pidä fiktiota aivan yhtä hedelmättömänä – hän näkee nykyromaanissa hyviäkin puolia ja tunnustaa esimerkiksi Jonathan Franzenin ansiot. Hän kuitenkin ymmärtää Shieldsin turhautumisen syyt ja kertoo itsekin usein potevansa uskonpuutetta fiktion äärellä. Näistä lähtökohdista kehkeytyy kiinnostava keskustelu romaanin kulttuurisesta asemasta, autenttisuuden vaatimuksesta kirjallisuudessa, kriittisyyden pelosta nykykulttuurissa ja niin edelleen.

Shields ja Ellis ruotivat myös David Foster Wallacen kirjallista perintöä ja hänen postuumia mainettaan. Oliko fiktio lopulta Wallacen omin laji? Syvensikö hänen masennustaan osaltaan pettymys fiktion mahdollisuuksiin?

Wallace on itse asiassa Ellisille koko keskustelun varsinainen sytyke. Jakson aluksi kuulemme myrkyllisen yksinpuhelun, jossa Ellis ruotii tuoretta Wallacesta kertovaa elokuvaa The End of the Tour. Ellisille David Lipskyn keskustelukirjaan perustuva ja James Ponsoldtin ohjaama elokuva edustaa viimeisintä vaihetta kirjailijan itsemurhan jälkeisessä propagandassa, joka työntää syrjään koko Wallacen persoonan pimeän ja sotkuisen puolen – puhumattakaan siitä, että uusi human interest -näkökulma sivuuttaa tai vähintäänkin trivialisoi hänen kirjallisen tuotantonsa. Wallace on viime vuosina keksitty uudelleen kulttihahmona, kärsivänä enkelinä, joka sortui maailman painon alle.

Ellis, jonka suhde Wallacen teoksiin on ristiriitainen (kuten oli myös Wallacen suhde Ellisin teoksiin, erityisesti American Psychoon), ei voi sietää The End of the Tourin romantisoivaa eetosta. Hänelle filmi edustaa vain nykyistä tykkäämisen kulttia, joka olisi ollut Wallacelle itselleen tyystin vieras. Kirjailijan törkeä jatkettu leipominen mindfulness-muottiin pettää hänet pahemman kerran.

Muutamia vuosia sitten Ellis nostatti sosiaalisessa mediassa paskamyrskyn lausunnoillaan, jotka näyttivät vähättelevän Wallacen arvoa kirjailijana. Nyt Ellis valottaa tarkemmin suhdettaan kuolleeseen kollegaan. Paradoksaalisena kantanaan Ellis esittää, että Wallace on sekä nerokas että täysin yliarvostettu kirjailija. Olennaista on, että hänen työtään olisi voitava vapaasti ja rankasti kritisoida sen sijaan, että jäädään rakentamaan Pyhän Davidin kulttia.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja.

Kerro mielipiteesi