Imaginary Worlds analysoi fantasiaa

27.11.2016 · Olli Sulopuisto

Kuuntele

Nolo tunnustus: päädyin kuuntelemaan Imaginary Worlds -podcastia alun perin Star Warsminisarjan ansiosta / takia. Voisiko tilanne olla yhtään stereotyyppisempi?

Puolustuksekseni haluaisin kuitenkin sanoa kaksi asiaa:

  1. podcastin tapa puhua Star Warsista oli viehättävän selväpäinen ja
  2. sama ote on jatkunut myöhemmissä jaksoissa

Tuntuu nimittäin siltä, että maailmasta on hankala löytää fantasian ja scifin eli genrekirjallisuuden (ja elokuvien, sarjakuvien ja muiden taiteenlajien) ystäviä, jotka malttaisivat kirjoittaa ihailemastaan aiheesta muutenkin kuin puhtaasti fanipohjalta. Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kun on lukenut reilut 500 ns. analyysiä jostain trailerinrepaleesta, tahtoisi mieluummin vaikkapa repiä silmät ja korvat päästään.

So anyways. Imaginary Worlds on Eric Molinskyn podcast, joka kuulostaa hyvältä. Siis aivan konkreettisesti kuulostaa hyvältä, vaikka kyseessä onkin indietuotanto. Olen viime aikoina ajautunut uhkaavan hifistiselle linjalle, joka ilmenee tärkeilevänä puheena podcastien äänenlaadun tärkeydestä.

Mutta niin se vaan on, että jos soundi on kehno eikä sille ole mitään sisällöllistä selitystä (esim. kyseessä ei ole Skype-puhelu Aleppoon), kuunteleminen käy raskaaksi. Korvia kun ei voi sulkea eikä kehnoa ääntä jättää huomiotta, vaikka toki siihen jossain määrin tottuu. Sinänsä ei pitäisi yllättyä IW:n laadusta, koska Molinsky on radiotyönäytteidensä perusteella aika himputin taitava tuottaja.

Ohjelma kuulostaa hyvältä myös siinä mielessä, että vaikka tekijä on ilmeisen innostunut aiheistaan, se ei sokaise häntä kohteiden heikkouksille. Lisäksi hän on aina valmis etsimään ja löytämään uusia puolia, joita ei ole itse aiemmin tajunnut. Esimerkiksi Harry Potter -jaksot kuulostivat siltä, että niissä kuullaan aito ahaa-elämys, tai sitten Molinsky on hyvä näyttelijä.

Ehkä tämänkin podcastin viehätys on pohjimmiltaan sitä, että sen kuunteleminen synnyttää parasosiaalisen suhteen eli suomeksi sanottuna tuntuu siltä kuin hengailisi mukavan ja fiksun tyypin seurassa. Moni podcastaaja tavoittelee samaa, mutta valitettavan usein ainoana välineenä on höpöttely – siis sellainen, jossa istutaan mikrofonien äärelle, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja luotetaan siihen, että hyvä fiilis välittyy kuulijalle. (Saatan itse syyllistyä tähän edelleen.)

Molinsky tekee sen toisin. Ehkä kyse on puhetyylistä, ehkä lähestymistavoista. En ole ihan varma. Mutta sen tiedän, että kun uusi jakso ilmestyy, nostan sen melko lähelle podcast-soittolistan kärkeä.

Kerro mielipiteesi