Song Exploderin ruumiinavaukset opettavat laulujen elämästä

Minulla ei ole tapana itkeä julkisilla paikoilla eikä musiikkia kuunnellessa. Joskus niin kuitenkin tapahtuu, kuten marraskuussa 2014, jolloin kuuntelin Song Exploder -podcastia kävellessäni Kurvin Lidlin ohi.
Song Exploder on a podcast where musicians take apart their songs, and piece by piece, tell the story of how they were made. Jaksot ovat lyhyitä, vain reilun kymmenen minuutin mittaisia ja niistä puuttuu kaikki ylimääräinen. Mukana on vain muusikoiden puhetta ja palasia laulusta, yksi instrumentti ja yksi palanen kerrallaan. Tavallisesti muusikko tai muusikot kertovat, mistä idea tuli, soittavat demonauhoituksia, kertovat sovittamisesta, sanoituksien aiheesta ja lopuksi kuullaan vielä itse biisi.
Minua itkettänyt jakso käsitteli The Starsin No One Is Lost -biisiä. Se on levyn nimibiisi, viimeinen kappale ja sinänsä tuttu, sillä olin kuunnellut albumia pian sen ilmestymisen jälkeen. Mutta kuuntelu oli sellaista huoletonta taustamusikkiroilotusta, joka on kaltaiselleni keski-ikäistyvälle pösilölle tyypillistä. (tw: nostalgia – Kaukana ovat ajat, jolloin makoilin kansilehtisen kanssa sängyssä ja kuuntelin cdn alusta loppuun, jonka jälkeen painoin uudestaan playtä)
Sitten kuulin Amy Millanin, Evan Cranleyn ja Pat McGeen kertovan, mistä kappaleen sanat olivat saaneet innoituksensa. Se oli varmaan ensimmäinen kerta, kun oikeastaan edes kuuntelin sanoituksia kunnolla.
Sanat ovat hienot. Niistä tulee mieleen Flaming Lipsin Do You Realize??, koska molemmissa on katkeransuloinen sävy ja aiheena kuolema. Niitä yhdistää sekin, että ennen kuin kuulin (tai luin) lyriikoiden taustoista, ne eivät tuntuneet oikein miltään, mutta heti kontekstin opittuani biisissä ei tuntunut mitään muuta olevankaan kuin tunnetta.
Sellaista on onnistunut poplyriikka: yksityisistä kokemuksista kertovia yleistyksiä, joiden teho piilee siinä, että ne ovat niin lähellä latteutta.
Anyways, ei pitänyt miesselittää näkemyksiäni sanoituksista, vaan kertoa että Song Exploder auttaa ymmärtämään musiikkia. Enkä tarkoita pelkästään lyriikoita, vaan sellaisiakin asioita, joita on hankala sanallistaa – soundeja, fiilistä, rytmiä, sovituksia.
Mieleenpainuneita jaksoja ovat Tune-Yardsin selitys Water Fountainin taputtelurytmistä ja Healthin Stonefist-tuuttaus, jonka introriffi on Pro Toolsin bugin ansiota. Tosin Will Butlerin Anna on edelleen ihan dorka. Sori!
Joten jos musiikki kiinnostaa, kannattaa tilata Song Exploder. Niinkus heti.
Jösses näitä teennäisiä taidepieruotsikoita. Olen pahoillani.

Olli Sulopuisto kuvittelee olevansa podcastkeisari.